En hämärään kammioon päivää nää ja taivas harmaana häämöittää, on ilma sairas ja sumuinen, ma katson kuin usviin ja unelmiin; käy maailma kaukana humuineen, ma vaivun utuhun himmeään, kuin ristikon takaa puun minä nään, siellä punainen pihlaja hohtaa. Se lapsuuden ajoist' on seisonut niin, sen juurelle muistoni johtaa, sen latvassa soittaa kiistaiset kertut, sen oksilla riippuu katkerat tertut, kokemuksien katkerat marjat. Läpi sumun sen nään kuin unessain, ja tulevia aikoja heijastain käy ohitseni kuvien sarjat. Se pihlaja kasvaa ja varjoon ma jään, se pihlaja päivää salaa, sen oksilta verta ma tippuvan nään ja se palaa, palaa.
MYLLYN LUONA.
Voi, muistatko tuulimyllyn sen, jonka liepeillä hämärä hiipi, se oli kuin hyönteiskummitus ja sill' oli hirveä siipi.
Jyvämiesten kaikkien viljan se söi, siellä syksyisin lepakot viihtyi; ma tahdoin sen siipihin tarttua, ja silloin sun mielesi kiihtyi.
Siellä varmaan peikko kummitteli ja varasti köyhien viljaa, se oli kuin sudenkorento, se seisoi niin kumman hiljaa.
Se peikko kätemme yhtehen vei, niin vaatelias oli peikko, — — oli vaara siipenä seikkailun, mä vaarassa olin niin heikko.
Sinä olet se hyönteiskummitus, jon' ääressä vaarassa vartuin, sun sydämmesi oli kuin mylly tuo, kun siipihin kerran tartuin.
Sinä tunteeni tuhaksi jauhaisit ja elämäni heilimäpuunkin, olet sydämmeni mehua imenyt ja vieläpä monen muunkin.
RIPSIEN RAOSSA.
Ma katselen mustien ripsies taa, joista sininen auer väikkyy, minä katson kuin metsän hämärään, jossa salaiset rimmet läikkyy.