UNEN PERHOT.
Mun unteni puhtaat perhot soran ylitse nostavat mun, ne kiitävät sinisiivillään, ne liitävät sadun hämärään pois kuutamoon, jossa kulkenut oon, ja aamuhun.
Ei perhoja kullata saisi, ne herkkää heimoa on, vain hetkeksi voipi ne tointua, niiden siivet on vienointa sointua, ei muuten vois ne kohota pois yli kuutamon.
Mut hämähäkki, hämähäkki kutoo hämyn verkkojaan, se soutaa seitin äärtä ja kehrää keinojaan, se perhoni sai ja sen verta se joi ja siivet se survos ja ilkamoi ja se kuutamokisoista raastaa.
Se hämähäkki, hämähäkki asuu sielun surussain ja omantunnon toukkana se imee ilojain, se unteni perhoja tallaa ja lyö ja silloin ma herään ja silloin on yö ja kaikki on sekavaa saastaa.
IHANNE.
Sua etsin ma elämän tieltä, sinä heijut mun haaveissain, sun hellästi kutsuvan kuulin, sun unessa nähneeni luulin ja sitten ma ääntäsi hain.
Salin loistossa säihkyvin silmin sun luulin ma löytäväin, läpi harson katseesi päilyi, ja kisassa hahmosi häilyi, sun soittoon sulavan näin.
Sua paimenpolulla vuotin, maantiell' olet veikeillyt, olit heimoa luonnon lasten, vaan lentäissä rintaani vasten, et mua sinä ymmärtänyt.
Ja auringon alla sä loistit, sun pimeän pidoissa näin, kun nauroin, sun kuvasi vaihtui, kun huokasin, itkusi haihtui, pois leijuit ja yksin jäin.