Ma seison peilini eessä ja silmissä kuvastuu rypyn rikkomat, kalpeat kasvot; mies vieras lie joku muu. —
— Ma kuljin auringossa ja taivaan ihanaa kastetta join, ma tiedon himmeitä tähtiä luin, satuvaippahan valkeaan pukeuduin ja keijuista unelmoin.
Mies vieras on tuo, jota katson nyt, hän joskus on juhlissa hymyillyt, hän liekkuman herkut on tiennyt, on heleissä helmoissa uinunut öin ja lemmessä levännyt ruusuisin vöin ja kätensä varsille vienyt. Oman onnensa tahtoi hän valloittaa ja hän tahtoi kauvas vuorien taa, mistä kunnian kukkulat väikkyi ja aattehen salamat säikkyi. Hän lännen siivillä tahtoi pois kuin kuuman verensä valtijas ois, ja mielensä lauloi ja läikkyi, hän nauroi ja hehkui ja hullaantui, kävi vuoria, kovia koskia ui ja kaihosi kaukaista tulta. Hän vaaralle nous, missä kotka sous, näki poltetun metsän vaan ja hiiltyvän mustan maan, missä jalkoja poltteli multa, näki peninkulmien savuiset salot ja tuhassa toiveet ja tulessa talot, jotka etsijän tietä sulki.
Hän taivaan tulille nyrkkiä pui ja kolkkoa korpea kammoksui, luuli tulevan maailman viimeisen yön, näki turhiksi taistot ja turhaksi työn, taas laaksoon hän murheella kulki. Nyt näki hän elämän erämaan. — — Hän elämän uness' oli kulkenut vaan, sen itse huviksi poltti hän näin öin kulkeissa virvaliekkejä päin.
Hän itki, itki ja kulki pitkin kuin hullu houreissa soista siltaa ja muisti lempensä ensi iltaa, myös epätoivonsa viime yötä ja monta syksyistä synnin työtä. Hän muiston yrttejä yössä kitki, ne poimi tähteen ja löysi lähteen. Hän itki kotia, kotimaataan ja muisti äitiä, muisti taataa, ja sydän paatunut heltyi, taipui, hän lähteen reunalle vaipui.
Niin yksin, yksin siin' istui hän ja tunsi ikuisen ikävän, hän katsoi alas ja silmää salas… Hän huomas kasvonsa kuihtuneiksi ja huulet janosta kuivuneiksi; hän lähteen silmästä joi ja joi ja katso, — kukkia reunat nousi ja pilven varjot ne pintaa sousi ja puissa iloiset linnut soi, hän raudan raikasta voimaa maistoi, hän nosti päänsä ja päivä paistoi ja nukkaa vihreän vihantaa taas nosti elämän erämaa. Hän tilit taivahan kanssa laittoi ja vanhat valheensa poikki taittoi ja yöstä rintansa rauhattuuden hän tunsi syntyvän aamun uuden, hän kulki lähteeltä riemuretkiin ja luomislaulunsa suuriin hetkiin.
5/VI 1901.
MAALAISSOINTUJA
TUULAN TEL
Tula, tuulan, tuli, tuli, tei, emme erkane konsana, ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun, mitä toivoisin minä muuta!