Ma katselin usviin ja uumeniin, ma veteliä vesiä näin, näin pitkän varjon vuorella, se liikkui ja leijui päin.
Mun sieluni vajosi varjoihin, ma silmäni käänsin pois, ma kuulin äänen himmeän kuin kaukaa käynyt se ois.
Ja kiperän männyn runkoa mun käteni kiemuroi, en tahtonut syöksyä syvyyteen ja pohjaton pimeys soi.
Läpi yön kimakirous kimposi, tuli varjosta luokseni mies, hän kädestä otti ja kuiskasi. Ken syvimmät syntini ties? —
3.
Ja kuoro se lauloi pohjasta yön:
Kirotut olkoot äitien kohdut, sielt' olen täyteisen tuskani tuonut, kirotut valkeanviekkaat rinnat, niist' olen myrkkyistä maitoa juonut!
Kirottu maa, joka nesteitä siittää, kirotut siementä kantavat tuulet, kirottu yö, joka lempehen vihkii, hekkuman valtaan kun yhtyvi huulet!
Kirottu taivas ja taivahan taatto, synnin tarhaan sä ihmiset suorit, kukkien kevättä valheella höystät, syksyllä lehdet kylmällä kuorit!
Miksikä päivänpaistetta lupaat, miksikä houreita helmaamme kannat, miksi on armas aamuinen taivas, miksi on kaameat kuoleman rannat?