"Taisinpa kuitenkin —"
"Mitä?"
"Rukoilla. En ole nukkunut, ja nyt — nyt olen paljon levollisempi.
Rinnassani ei enää tunnu kipeältä."
Hän hengähti syvään ja yskäsi aivan heikosti.
Diina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.
Kun hän otti sen pois, oli sairaan pää vaipunut alas rintaa vastaan, ja nyt oli hän nukkunut — ei milloinkaan enää herätäksensä.
Diina seisoi kotvasen ja katseli häntä, satuprinssiä, nuoruutensa unelmain ihannetta.
Puettuna haaveelliseen valkoiseen takkiinsa, jossa oli siniset nyörit, oli hän siinä pitkälleen ojennettuna nojatuoliin runsasvaraisesti katetun pöydän ääressä ja näytti ainoastaan lepäävän vähän ruoan jälkeen.
Musta tukka oli huolekkaasti käherrelty ja kammattu alas otsalle keikarimaiseksi kärjeksi ja punertavat hyvin hoidellut viikset siimestivät ylpeätä suuta, vaan se oli kadottanut ylpeät juonteensa. Milt'ei hymyily levännyt kalpeilla huulilla.
Diina seisoi nojaten ristissä olevat kätensä nojatuolin selkämystää vastaan ja rukoili — rukoili hänen edestänsä, joka vasta oli elämästä eronnut, ja itsellensä uskallusta ja voimaa alkamaan uutta ja parempaa elämää.