Kullattu kattolamppu loi kirkkaan valonsa näiden molempain kalpeiden olentojen yli, jotka kumpikin olivat lakastuneet tuoreimassa nuoruudenkeväässä niinkuin pikku Diinan vehreät seppeleet.
Mutta tuoksuvathan vehreät seppeleet parhaiten — lakastuneina!
KATONPANIJAN ÄITI.
Aivan hautausmaan muurin vieressä asui katonpanijan äiti.
Asumus oli köyhimpiä tuossa pienessä Sjaellantilaisessa kylässä. Seinät olivat aikoinaan olleet kalkitut ja valkoisiksi silatut, mutta nyt ne olivat likaharmaat, melkein mustat ja isoja kappaleita oli rapissut muurista alas, ja toinen pää rakennusta oli vuorattu oljilla suojaksi tuulta vastaan.
Vaikka poika oli katonpanija, oli olkikatto kuitenkin rappiolla ja vanhuudesta musta, puoleksi sammaltunut, muutamia vaaleankellerviä laikkoja siellä ja täällä, missä pahimmat reijät olivat uusilla oljilla tukitut.
Puutarhan merkkinä oli hajonnut kiviaita ja pari surkastunutta karviaismarjapensasta, joista tuuli ja hyönteiset olivat nyppineet pois kaikki lehdet, niin että marjat riippuivat kuivissa oksissa. Muutoin täytti sen enimmäkseen iso kasa vanhoja puunjuuria ja läjä varpuja poltettavaksi.
Molemmat ovenpuoliskot olivat avoinna. Ne sallivat nähdä pimeään kyökkiin, jossa koira lojui ja ojentelihen auringon läikkeessä oven edessä.
Alhaalla tietä pitkin tuli katonpanijan äiti kävellen ja lykkäsi vähäisiä yksipyöräisiä rattaita edessään.
Ei ollut helppo sanoa kuinka vanha hän oli; sillä sellaiset pienet kokoonrypistyneet, kuivat olennot pysyvät muuttumattomina eikä niihin koske ajan hammas.