Hän kävi päivä päivältä heikommaksi; mutta kun Rikhard ja Lagerta kävivät häntä tervehtimässä, oli hän olevinaan virkeä, laski leikkiä ja hymyili.
Häätalossa oli juhlallisesti valaistu.
Gunhildin köyhässä huoneessa näytti myöskin juhlalliselta.
Kahdessa kirkkaaksi puhdistetussa messinkisessä kynttiläjalassa paloi kynttilät pöydällä vuoteen vieressä, ja kynttiläin välissä oli kukkakimppu, Lagertan kaunein hääkukkio, jonka hän oli lähettänyt alas anopille.
Gunhildin pää lepäsi tyynyillä.
Vaaleita korkkiruuvikiharoita ympäröi kehys lumivalkeita kureiltuja nauhoja; keltaiset kasvot olivat kenties hieman keltaisemmat ja ryppyisemmät kuin tavallisesti, mutta kalpeilla huulilla väreili autuaallinen hymyily.
Sairaanhoitaja puuhaili hänen vuoteensa ääressä.
Vaunut seisahtuivat edustalle ja askeleita kuului eteisestä.
Gunhild kohotti päätänsä ja kuulteli.
Nämä askeleet tunsi hän niin hyvin, ne olivat Rikhardin; mutta niiden vierestä kuului toiset kepeät askeleet.