Eukko piti puhelun aikana salaisesti silmällä hänen kasvojansa, ja tyytyväisyyden väre loisti hänen silmistänsä.
Noustiin nyt pöydästä, ja Rasmussenin matami vei voittoriemulla vierastansa pitkin taloa näytellen kaikkia vintistä kellariin saakka. Sen jälkeen oli hänen nähtävä navetta ja talli, ja sitten oli hänen Rasmus Nielsenin johdolla katseltava tilukset, sillä aikaa kun eukko valmisti illallista.
Siinä tarittiin voipuuroa ja paistettua silavaa, ja kun Ludvig mitä väkivaltaisimmilla ponnistuksilla oli saanut syötyä vähän näistä herkuista, sanoi hän jäähyväiset, sydämmen pohjasta iloiten päästessään täältä eroon.
"Nyt luulen ma tuntuu naimakauppa hänelle jo vähän vastenmieliseltä," ajatteli eukko. "Huomenna tulee kaunis ilma. Silloin hän menee Donnerille vierailemaan, ja sitten luullakseni rouva ja neiti pitävät huolen lopusta."
Seuraavana päivänä ei kuitenkaan ollut kaunista ilmaa, niinkuin vanha
Rasmussenin matami oli ennustanut, vaan sitä vastaan kauhea myrsky.
Samoin oli sitäkin seuraavana laita, eikä Ludvig sen vuoksi voinut
käydä vierailemassa Skovhöissä.
Kumpaisenkin päivän istuivat Ludvig ja Olina kahdenkesken salissa, kun
Rasmussen oli työssä omassa huoneessansa ja rouva kyökissä.
Ulkona satoi rajusti, ja sisällä istui ylioppilas ja laski ja laski.
Hän muodosti ajatuksissaan yhteenlaskun, jossa Olinan hyvät puolet, hänen kiinteä omaisuutensa sekä Grönlid ja Granholt olivat yhteenlaskettavat. Summasta vähensi hän Rasmussenin matamin puolen omaisuuden, joka oli joutuva pehtori R. Nielsenin osaksi, sekä ne harmit, jotka välttämättä olisivat seurauksena siitä että vanha matami olisi ylimpänä käskijänä ja pehtori heltiämätön hyyriläinen talossa.
Mutta kuinka ikään hän laski yhteen ja vähensi, edusti hänestä Olina kuitenkin liian suurta summaa laskuista aivan sinänsä pois pyhittäväksi.
Silloin tällöin leijaili tosin hänen silmäinsä edessä loistava olento mustine kiharineen ja punaisine poskineen, olento, joka liihoitteli laskujen yli ja pyhki numerot melkein näkymättömiksi vaalealla lenongihameellansa.