Kesällä oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naimisissa olevan sisarensa luona ja antoi huoneiden olla yksin; mutta nyt täytyi hänen istua pitkät syysehtoot ypöisen yksin tyhjässä talossa, jossa ei ollut edes sellaistakaan ylellisyystavaraa kuin portinvartia.
Nyt oli hän vaipunut levottomaan uinailuun ja näki unta, että hänen mummovainajansa tuli vieraisille valkoisessa ruumispuvussa.
Porstuankello soi.
Neitsyt Madsen kavahti ylös, järjesti punaruskeata tukkaansa punaruskeilla käsillänsä ja siloitti punaruskeata pukuansa.
Sitten juoksi hän avaamaan.
Herra Blendenau seisoi siellä ulkona.
Hän oli kalpea, kauhean kalpea.
"Antakaa minulle käsivartenne, neitsyt, teidän täytyy taluta minua, muutoin kaadun. Töin tuskin pääsin portaista ylös."
"Herra luojani!"
"En ole päissäni, vaan sairas — kuoleman sairas. Verensylkykohtaus kohtasi minua aivan portin edessä ja tiedättehän, että tohtori sanoi päiväni olevan päättyneet, jos se uudistuu."