Hän hoiperteli sisään ja vaipui alas nojatuoliin.
"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hieman, ja sitten täytyy minun laittautua vuoteelle. Mutta te ette saa panna maata, teidän täytyy tulla istumaan minun huoneeseni. Tuntuu niin kauhealta kuolla yksin — ypöisen yksin."
"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte elää kauan vielä, olettehan te niin nuori."
"Minä olen elänyt liiaksi, se on onnettomuuteni, enkä ole tehnyt mitään hyötyä maailmassa — se on asian murheellinen puoli."
Hän tuijotti kolkosti eteensä ja puhui puoleksi itsekseen:
"Koko elämäni on ollut yhdet ainoat isot kemut. Sen vuoksi olenkin nyt väsyksissä, kun komeus on ohitse, ja minä laskeudun levolle — iäksi. Kunhan en vaan heräjä päänkivistyksellä toisessa maailmassa. Seuraahan se aina kemuja."
Hän koki nousta, vaan sai ankaran yskänkohtauksen ja vaipui taas takaisin tuoliin.
"Nyt — nyt on — on parempi — minä — istun hiljaa. En kestä enää ponnistuksia, pankaa tyyny selkäni taakse ja antakaa ylleni yötakki — valkoinen, jossa on siniset nyörit — ei tee mitään, jos siihen tuleekin veripilkku — ja — enhän sitä enää ole käyttävä."
Neitsyt meni itkien hakemaan.
"Kas niin, antakaa minulle vaan jakkara jalkain alle, niin istun hyvin."