"Kello käy yhtä."
"Yövartian — poliisipalvelian tahi — naisen. Niitä on viljalta. Ne ovat niin usein pitäneet minulle seuraa. Parasta on, että he pitkittävät sitä loppuun asti."
Hän vaipui takaisin tuoliin ja sulki silmänsä.
Neitsyt ei kuullellut häntä. Hän oli jo ulkona ovesta.
Kylmä tuuli puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän astui ulos portista.
Taivas oli pilvessä ja raskaita pisaroita sateli.
Kun hän tahtoi kääntyä kulmassa, tuli naisen haahmo häntä vastaan.
Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot ja sysimustan silmäparin.
Joka kerta kun tuuli puhalsi hänen väljän sadevaippansa sivulle, näkyi vaalea hame, joka ynnä valkoinen olkihattu, joka oli täpöisen täynnä kirjavia kukkasia, muodosti jyrkän vastakohdan kolkolle ilmalle.
"Suokaa anteeksi," sanoi neitsyt Madsen seisauttaen hänet.
Nuori tyttö säpsähti.