Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta tekemäisillään ollut.
Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia. Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa ahdistamassa.
"Ettekö istu epämukavasti, neitsy Mikkelsen?"
"En; minä istun niin hyvin. Jos vaan jaksatte minua pidellä".
"Minä pitelisin mielelläni teitä polvellani koko elämän lävitse".
"Oh, enpä luullut teitä sellaiseksi —"
"Miksi sellaiseksi?"
"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.
Vindahl kohotti vähän oikeata kättänsä.
"Istukaa hiljaa, Vindahl!"