Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.
Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.
Se oli Clarisse.
Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.
Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.
Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata kohden.
Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse rajusti ylöspäin rappuja myöten.
"Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.
"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa tulee ja menee niin paljo ihmisiä".
Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.