Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.
"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein hauskaa illanviettoa!"
He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki päälleen hännystakin.
Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.
Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.
Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.
XV.
Ranskalaista hajuainetta.
Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.
Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina, lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä mahdollisille että mahdottomille toimille.