"Vihainenko sinulle! Miksikä?"
"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä tekeväsi".
"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"
Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.
"Lorenz?"
"Minä — minä alotan — nyt".
"Sitten en minä sitä valmiina näekään".
"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".
"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja itkeneet".
"Äiti raukka!"