"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä pidät?"
"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".
"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".
"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja", jupisi Anette.
"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta", sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".
Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä Falkestadissa.
Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.
Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä karttelevan.
Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä arkihuoneessa.
Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.