"Niin, senpä mielelläni soisin".
Vindahl kiersi rohkeasti kätensä hänen vyötäisilleen.
"Tahdotteko — tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".
"Tahdon, Vindahl, minä koen parastani".
Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.
Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka kestäneessä.
Kun Lorenz tuli ylös, nousivat he molemmat.
"Onko kukka nyt oikein pusertunut?"
"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa! Ruusu on rakkauden kukka."
"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"