Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain seuraan.
Hän astui portista sisään.
Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli pimeä ja likainen.
Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.
Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko joukko poljeksivia lasten jalkoja.
Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina, avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä, jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.
"Saisiko täällä asuntoa?"
"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"
"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".
"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko! Tehkää niin hyvin!"