Anette seisoi rapulla ja heilutti kaikin voimin nenäliinaansa, ja hänen takanansa näkyi Ole Daniel hopeahelaisine merenvahapiippuineen, ja parin piian uteliaat kasvot pilkistelivät keittiön akkunaruutujen takana. Unionimerkillä kaunistettu suuri lippu liehui rattoisasti tuulessa, ja alempana puutarhan vanhassa pihlajassa tiukutteli koko parvi varpusia oikein sydämensä halusta.
Norderudin matami vei riemuiten veljensäpojan saliin, jossa kahvipöytä oli katettuna, kori nääntymäisillään kotona leivottujen nisuleipäin alla ja Falkin suvun vanhoja hopeakaluja ikään kuin näytteille ladottuina.
Huonekalut olivat uudet ja sievät; seiniin oli uusia tauluja pantu ja brysseliläiset matot lattialle.
Lorenz sijoitettiin sohvaan Ole Danielin rinnalle, ja Anette tarjosi kahvia.
Lorenzin mielestä tuntui siltä kuin olisi vaan pari päivää siitä kulunut, kun hän viimeksi oli Anetten nähnyt; sillä niin samallaiselta hän näytti tuossa terveenä ja punaruusuisena seistessään paksut, vaaleat hiuspalmikot pään ympärille kierrettyinä, yllään tummansininen puku kultareunaisine kaulaharsoineen ja edessään pieni sirotekoinen esiliina, johon ruusunnuppuja ja kultalehtiä oli ompelemalla kuvailtu. Hän oli niitten tuoksuvain kukkasten kaltainen, jotka kaukana sydänmailla kasvavat ja joita pitkät puut päivänpaahteelta ja tuulilta suojelevat. Siksipä eivät ne niin pian lakastutaan, koska ne varjossa kasvavat.
Lorenz tunsi niin kummallista tukehduttamista kaulakuopassaan joka kerta, kun hän Anettea katsahti ja tuli sitä ajatelleeksi, että hän nyt piakkoin toisen omaksi joutuisi.
Kun he olivat kahvit juoneet, sanoi Norderudin matami:
"Nyt sinun täytyy Lorenzille iso sali näyttää, Anette; häntä kait huvittanee sitä jälleen katsella".
Nuoret menivät. Ole Daniel nousi myös.
Matami veti navakasti nykäisten hänet jälleen sijalleen.