"Minne sinä pyrit?"
"Minä vaan lasten kanssa menisin".
"Ole Daniel, sinäpä nyt aika tollo olet! Etkö voi käsittää, että heidän nyt täytyy kahden olla?"
Ole Daniel pureksi häpeillään piippunsa imuketta ja oli vaiti.
Anette ja Lorenz astuivat yhdessä pitkän käytävän lävitse ja tulivat isoon saliin.
Lorenz seisahti keskelle lattiata.
Tämä se oli, se vanha iso sali nuorennetussa muodossaan; sillä isot kuvastimet olivat uudestaan kullatut, samoin vanhanaikaiset huonekalut, jotka nyt olivat punaiset silkkipäällykset saaneet. Vanha kynttiläkruunukin riippui siellä niin kuin ennenkin ja soi lasisärmiöittensä auringonvalossa kimallella.
"Kaikkihan täällä ovat entisellään".
"Kyllä, tiedäthän sinä, että me ostimme huonekalut tätivainajan jälkeen ja olemme ne puhdistuttaneet. Ja katsos tänne, Lorenz, täällä on sinun nukketeaatterisikin vanhassa nurkassaan. Minä löysin sen ylisiltä eräästä hinkalosta ja puhdistin tomut siitä. Koristukset ja nuket ovat vallan eheät; mutta ne ovat kovin kellastuneet".
Lorenz vaipui kullatulle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja itki. Anette seisoi äänettä kyynelsilmin hänen vieressään.