"Kas niin, Lorenz; älä anna muistojen masentaa itseäsi".
"Oi, Anette, parempi olisi ollut, etten milloinkaan olisi takaisin tullut enkä kaunista nuoruuteni kotia enää nähnyt. Olen tuntenut itseni vallan toiseksi ihmiseksi tällä lyhyellä ajalla, minkä täällä olen ollut; ja nyt minä koditonna ja rauhatonna jälleen pois ajetaan".
Anette otti tuolin ja istahti hänen viereensä.
"Voithan sinä jäädä tänne meidän luoksemme".
"Jäädäkö tänne, kun sinä naimisiin menet!" puhkesi hän sanomaan ja kohotti päätänsä.
Anette katsoi vilpittömästi häntä silmiin.
"En minä milloinkaan mene naimisiin muiden kuin sinun kanssasi, Lorenz! Nyt sen tiedät".
"Anette, onko — onko — se sinulta oikein täyttä totta?"
"Minä olen aina sinusta pitänyt, aina siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin enkä osannut prinsessaa näytellä; mutta nyt minä mielelläni sitäkin koettaisin, jos se sinua ilahduttaa voisi", sanoi hän ja hypisteli kultakirjaista esiliinaansa.
Lorenz kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja antoi raskaan päänsä hänen olkaansa vasten vaipua. Ei hän oikein tiennyt nauroiko vai itkikö. Ehkä siinä tuli kumpaakin. Kauvan he siinä niin istuivat, aina siihen saakka, kunnes ovi hiljaa avattiin ja Norderudin matami pilkisti siitä.