"Täällä oltiin niin hiljaa — no, viimeinkin ovat hänen silmänsä auvenneet! Se on vallan hirveätä, miten tuollaiset viisaat ihmiset saattavat siinä niin tuhmia olla, mikä heidän omaa hyväänsä koskee! Ole Daniel, nyt saat tulla, ja sano myös yksin tein Tominelle, että hän tuokoon pullon samppanjaa isoon saliin; kyllä mekin komeilla osaamme, kun tahdomme vaan, sillä nyt me juomme kihlaajaismaljat".
"Mutta, äiti", sanoi Anette punastuen, "nyt näin hetikö —"
"Onko tämä sinun mielestäsi liian aikaista, hyvä lapsi? Minun mielestäni sinä olet kylliksi kauvan odotellut, kyllä vaan!"
Ei Anette vastannut mitään, piti vaan Falkin kättä omassaan, kun he yhdessä pöydän ääreen menivät, missä Tomine, nyt Jens ajajan vaimo, ilosta ratkeemaisillaan laseja täytteli.
Sen jälkeen käyskelivät äsken kihlautuneet puutarhassa, jossa he sireenimajan penkille istahtivat.
Lorenz pisti kätensä liivintaskuun.
"Kas tässä, Anette, on sinulle sormus. Ei tähän ole päivää merkitty. Sitä on vähän käytetty, mutta ei se uutta huonompi ole; tahdotko tätä pitää?"
"Kyllä minä", vastasi Anette. "Minä tiedän sinun siellä Kyöpenhaminassa olleesi kihloissa kreivittären taikka paroonittaren kanssa, taikka mikä hän nyt oikein lienee ollutkaan; mutta sen saan hyvänäni pitää. Me naiset, me vartoomme, jos nimittäin oman päämme pitää saamme, kunnes oikea mielitietty tulee; mutta te miehet koettelette kaikki —".
"— Ja valitsemme parhaan", puuttui Lorenz puheesen. "Norderudin täti, taikka äiti, niin kuin nyt häntä nimittää saan, sanoi oikein, että minä olen hirveän sokea ollut, kun olen onneani etsimässä ympäri maailmaa ajelehtanut, vaikka sen olisin jo aikoja sitten täältä kotoa löytänyt. Saattaako ajatella kauniimpaa luontoa kuin mitä täällä on? Nyt en huolisi Seelannin valoisiin pyökkimetsiinkään tätä vaihtaa. Kaikki ympärillämme huokuu rauhaa".
"Se seuraa siitä, että itse olet rauhan löytänyt".