Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.
"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".
"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla kaiket iltansa".
"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk, minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle. Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa! Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle, joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".
Rouva Falk huokasi.
Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.
Rouva Verlund hypähti ylös.
"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".
Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.
"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"