"Minä se olen. Siunatkoon, poikani — Ferdinand — eihän toki liene mitään tuhmuuksia tehnyt?"
"Ei, mutta — hän on kovin sairaana — hän makaa eräässä ravintolassa tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".
"Tulen, minä tulen heti".
Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta loisti valo, ja poliisi koputti.
Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.
"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.
"Täällä sisällä".
"Onko hän kovin sairas?"
"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".
"Kuollut!"