Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat, suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:
"Oliko hän humalassa?"
"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että oikein hauskaa oli häntä katsella".
Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista ilmoitellakin.
"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"
"Yhtä selvä kuin minäkin".
"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"
"Ei milloinkaan".
"Täällä sisälläkö hän lepää?"
"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo valmiina".