"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin pimeä, ettei kukaan näe".
Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.
Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.
Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin paarivaatteet olivat.
Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin unissaan.
Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän jälkeensä.
"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"
"Ei, mitäpä siitä tutkia!"
"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi. On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä talossa".
Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen eteenpäin ja katosi usvaan.