"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.
"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein juhla humalaan".
Äiti kohotti päätänsä.
"Lorenz — et sinä — sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua tuottaa. Se minut tappaisi".
"Mutta, äiti —"
"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"
"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi rouva Verlundin luokse?"
"Niin, menkäämme vaan".
Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.
Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen tullessaan.