"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut, minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta: mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes vähäsen itkeä!"
"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"
"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".
"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"
"Rouva Falk?"
"Niin".
"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne — sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin siellä koskaan käydä — ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä — siellä ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".
Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.
"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli! Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".
Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.