Mut sielu synkkä on, maihin sen
Ei loista päivyen valo — —
Mä nostan käteni, rukoilen,
Kun aamun hohtavi palo:
Oi, mulle suo, Isä armollisin,
Sun poikasi, min menetin!
Sentään.
Kas lintu, kas lintu se lentää
Ilolauluin taivohon päin.
Taa pilvien sinerväin
Se piilevi näin
Ja kauvaksi ilmahan entää.
On äänettyys yli maan,
Se laulavi sentään vaan.
Kas päivä, kas päivä, mi vasta
Nous otsin hehkuavin,
Vajos yöhön se pilvihin
Ja kirkkauskin
Katos huoneesta valoisasta.
Mut vaikkei sit' aattelekaan,
Se loistavi sentään vaan.
Oi sydän, oi sydän, mi yhä
Sitä murhetta itket vain,
Ett' unhoon Herralta sain;
Ajat vaihtuvat ain',
Mut Herra on sama ja pyhä.
Vaikk' et sitä tajuakaan,
Niin armonsa sentään mä saan.
Eräs päivä.
Kun aamu valkeni, ylös katsoi
hän riemuiten,
Ol' auki sielunsa, siellä toivo
nous taivainen.
Ja kanssa nousevan päivänsäteen
myös rintaansa
Nous iki-aavistus, lämmin, kirkas
ja ihana.
Oi elo löytyvi, jot'en nähnyt;
miks viipynen?
Sit' tahdon etsiä, tahdon löytää
jo tänään sen:
Hän aamunkoitossa mietti niin.
Mut keskipäivänä niin jo kulki
hän rientäen
Kuin kaikki toisetkin kilvoitellen
ja häärien.
Hänt' ajoi huolet ja toimet, hänpä
ei väsynyt;
Häll' eli aistit, mut omatunto
oi' kuollut nyt.
Ja elo taivahan mieleen hälle
ei muistunut,
Mut tomun, kiihkon ja maan oi' orjaks
hän suistunut,
Ja keskipäivä se loisti jo.
Mut illan tullen hän rauhatonna
käy lepäämään,
Ja huokaus raskas nous katkonaisna
sydämestään.
Se kuolinhuokaus elon ol'ko,
mi sammui pois?
Tai ehkä aamuinen armon henki
se ollut ois?
Ei tiennyt hän sitä, eikä mitään
hän aatellut,
Vaan ruumiins', sieluns' on kohta uneen
hän tuutinut.
Mut illan hetki ol' ihana.
Radegundis.