Elisabeth, tuo hurskas ruhtinatar,
Jakeli köyhäin kesken rikkautensa,
Ja kansa tulvi hänen luokseen joukoin,
Se Ruhtinattarensa nähdä tahtoi.
Siin' oli miestä, naista, vanhaa, nuorta;
Siell' oli kauneudestaan onnellinen
Myös immyt Radegundis, kaunotukka.
Kun lahjojansa jakoi Ruhtinatar,
Hän huomas kansan joukoss' immen kauniin.
Hän kysyi ihmetellen: lausukaahan,
Ken on tuo tyttö kauniskiharainen?
Ja hovineiti vastas: Radegundis,
Hän linnavoudin tytär on, ja kansa
Nimittää häntä: neito kaunotukka.
Elisabeth kun jakanut ol' lahjat,
Niin luoksensa hän kutsui kauniin tytön
Ja ystävällisesti hälle haastoi;
Sill' aikaa sakset otti hän ja salaa,
Niin ettei tiennyt kaunotar, hän leikkas
Pois pitkän tukan hänen niskastansa.
Mut vaikeroiden huusi Radegundis:
Voi mua, voi, mit' onkaan tehty mulle!
Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa!
Miks mulle tämän teit, oi Ruhtinatar?
Mun pitkä, kaunis, pehmyt keltatukkain,
Mun pääni kruunu, koristus ja riemu,
Sen ryöstit multa, kova Ruhtinatar,
Ja rumensit mun kaiken mailman nähden.
Mun tukkain, kultatukkain onpi poissa,
Mun pääni kruunu, koristus ja riemu!
Näin huusi kyynelsilmin Radegundis.
Mut lempeästi lausui Ruhtinatar:
Oi malta lapsi, minkä tehnyt olen,
Sen tein mä vain sun omaks onneksesi.
Tuo tukkas kaunis, kruunusi ja riemus,
Se oli verkko saatanan ja synnin.
Jok'ikinenkin pienin kultakutri
Ol' ansa vain, mi sinut syntiin kietoi;
Jok'ikinenkin hienoin kultahius
Ol' kahle vain, mi maailmaan sun sitoi.
Turhuuden Baal sull' oli Jumalanas,
Sä olit eksynyt, mut käänny nyt jo!
Sun herras olkoon Jumala ja Kristus!
Se koski neidon sydämeen ja itkein
Hän lankes hurskaan jalkoihin ja lausui:
Oi Ruhtinatar, kauttas puhuu Herra,
Sun silmäs katsoo läpi sydämeni.
Niin usein tahdoin kääntyä mä Herraan
Ja irti päästä tahdoin turhuudesta,
Mut oi, mun kaunis tukkain esti aina.
Pois synnin verkko, pois sä koru kurja!
Pois inha halu minun silmistäni!
Pois maailma sun maireuksinesi!
On herrani nyt Jumala ja Kristus.
Niin lausui neito; ymmärtäen uhras
Hän kurjan ruumiin pelastaakseen sielun.
Beeda.
Jo vuositaakan raskaan painamana
Ja hautaan kallistuen tietä kulki
Vain pojan johtamana hurskas Beeda.
Ei silmät nähneet enää aurinkoa,
Ja kauneus maan ei ollut enää hälle;
Mut nuorekkaana hänen sydämessään
Ol' usko Kristukseen, kuin kuolo, vahva,
Ja Herran riemu loisti sielussansa.
Mut pojan johdolla hän kiersi maata
Ja missä löysi kansan kuolevaisen,
Hän saarnas sanaa totuuden ja armon.
Ja sokeen sanoista sai moni valon.
Ja kerran saapuivat he laaksoon jylhään,
Niin autioon ja vuorten ympäröimään,
Ja korkeet kalliot sen yli riippui.
Mut poika vallaton näin lausui hälle:
On täällä paljon kansaa koolla, isä,
Mi vuottaa kuullaksensa sinun saarnaas.
Hän lausui niin, ja sydämessään nauroi.
Mut vanhus alkoi saarnata, ja riemuin
Hän kertoi sanaa evankeliumin.
Ja sanatulva hänen huuliltansa
Soi sovituksen suurta viisautta
Ja armon rikkautta, kaikkein omaa.
Hän hurmaantuen avas aarteet, kertoi,
Ett' elo, rauha, jumaluus ja voitto,
Mi löytyy Jeesuksessa Kristuksessa,
On jokaisen, ken tulee hänen luokseen
Ja tahtoo päästä synnin kahlehista.
Ja kun hän vihdoin käsin kohotetuin
Huus uskon, voiton riemun varmuudessa:
On Kristuksessa armo, autuus, elo,
Ja ken sen ottaa tahtoo, ottakoon sen!
Niin kaikui selvään kaikkialta "Amen",
Ja "Amen" kaikui joka kalliosta.
Mut poika vuorten äänen pelvoin kuuli,
Tuo kaiku koski hänen sieluhunsa.
Hän kauhistuen lankes hurskaan eteen
Ja kyynelsilmin kertoi petoksensa.
Mut aavistuksena kautt' ukon sielun
Lens' evankeliumin ikivoima,
Ja huulensa ne riemuin lausui hiljaa:
Kun vait' on ihmiset, niin kivet puhuu!