Kevätaamu.
Kevät nuori vast' oli saapunut
Kera lintujen, auringon,
Maa kummiksensa on katsellut,
Kuin kaunis sen kulku on.
Jos kunne katseli, kattoi sen
Sini taivahan, puna ruusujen.
Kevätaamuna kerran heräten
Näin päivyen nousussaan.
Se maata katseli hymyillen,
Läks' valossa vaeltamaan.
Kävi huone ja rinta niin ahtaaksi,
Minä tahdoin kauvaksi, kauvaksi.
Niin nousin mä huipulle vuorimaan,
Näkö rintaani riemua loi;
Tuoll' uinui kaikki nyt umpussaan,
Tuoll' laakso ja korkeus soi.
Tuoll' lintunen lauleli oksaltaan,
Min suinkin se jaksoi vaan.
Niin mietin mä silloin: kaunis on
Tää Luojan vihreä maa!
Ain' aamusin rukous sanaton
Sen rinnasta kohoaa.
Mä riemussa, rauhassa tahtoisin
Tääll' elää ja kuollakin!
Mut laaksossa vuoren juurella
Ol' asunto ihmisen,
Siell' avasi mies juur' ovensa
Kera vaimonsa riidellen.
Kiroukset ne aamuhun kirkkaaseen
Kohos suustaan ja korkeuteen.
Lyydian kehtolaulu.
Luo silmäs umpehen
Ja uinu hetkinen.
On lapsi väsynyt,
Oi hyvää yötä nyt!
Täss' äiti vielä vaan
Sua tuutii lapsostaan,
Oi kunnes keinuhun
Sä nukut armas mun.
Ja nähdä uness' saat
Sä kirkkaat kukkaismaat,
Ken ymmärtää ne voi,
Mit' armas unelmoi!