Mä nukun — valvomaan
Sä tahdot luoksein jäädä!
Mua kurjaa konsanaan
Sä helmastas et häädä,
Vaikk' oonkin synti vaan.
Ja tuhka, multa maan.
Oi Poika Jumalan,
Kun suljen silmät illoin,
Niin valon korkean
Luot sieluhuni silloin;
Oi aarre arvokas,
Hyv' yötä, Messias!
Epiloogi ystävilleni.
Oi, halveksien eroa
Ei runoilija lyyrystään,
Sen luopuin suloriemuista
Ja rientäin laulukeväästään
Vait loistovaltaa vailla
Pois varjoin kanssa lepäämään.
Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
Hän laulun mait’ ei tuntenut,
Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
Hän konsaan ole ihaillut.
Jos lyyrynsä on vaiti,
Ei mitään siinä hukkunut.
Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan.
Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo, tiedän päällä maan,
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan.
Maan päällä sen, mi kauneint' on
Ja rinnat voittaa sulollaan,
Luo runoilija muotohon;
Mut totuus tää jos häll' on vaan,
On hänen aatteens', sanans'
Sen luomat, suomat kauttaaltaan.
Ja jos se pohjaa myötenkin
Saa tunkeuda sydämeen,
Ei silloin aikaa haaveihin,
Todellisuus jää yksikseen,
Ja tappio on hälle,
Min ennen luuli voitokseen.
Jos vihdoin hän saa elämän,
Mi kuolossa ei kuolekkaan,
Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
Mi liikkuu suurta sielussaan,
Hän vaipuu rukoukseen,
Mut sanoja ei löydä vaan.