Katson vaiti kaiholla
Sijaa tyhjää, kallista,
Missä lempen' loistoss' eli
Kerran kirkas kuva sun.
Kun ma kautta kyynelveen
Katson haudan tyhjyyteen,
Tuskan äärettömän huokaus
Tunkee kautta rinnan mun.
Yhä vielä mulle näyt,
Yhä vieressäni käyt
Niin kuin ennen, mutta haamu
Oot vain aikain entisten.
Kuollut! äänin kaihokkain
Tunne huutaa rinnassain;
Mutta silmissäni elät,
Niinkuin ennen, eellehen.
Rakastaa vai vihata
Tuota kuvaa tuttua?
Itkeekö vai nauttii sydän
Unest' havahduttuaan?
Saitko siis sa multa vain
Elos tuon, mun tuntemain?
Vihassako siitä kuolit
Elääkses nyt muille vain?
Kaikist’ antimista maan
Rakkaus on parhain vaan,
Niinhän sille riemahdellen
Ihmislasten laulu soi.
Että lempi kurjan maan,
Murhaa, valhetta on vaan,
Jonka heelmä ain' on tuska —
Haa! kuink' ymmärtää sen voi?
Aamunkoitto.
Niinkuin kuningatar vertaa vailla
Kuuhut loisti taivaan tähtimailla
Neitseellisnä hohtain, hymyillen.
Kummut hopeaisen hohdon loivat;
Laakson kukat hiljaa unelmoivat,
Autuaina lapsen lailla, taivaan
Riemuista ja leikeist' enkelten.
Haaveidensa kuutamoiseen kehtoon
Sielu lensi unelmainsa lehtoon,
Loistoon ihmehien tuhanten.
Ja kun nukkui maa, kun tähdet lensi,
Kuvat kauniit kaukaa rintaan ensi
Niinkuin siskot, satuja ne kertoi
Kultamaastaan päältä pilvien.
Mutta luona puron hopeaisen,
Alla koivukummun varjoovaisen
Mökki yksin laakson rauhass' on.
Näytti niin, kuin luonto sen ois luonut,
Kaunistukseks hiljaisuuteen suonut
Maiseman, ja kuuhut kirkkain sätein
Leikki lehväsillä koivikon.
Siellä hiipi aamun auvetessa,
Lännen tuulen vielä nukkuessa
Aksel alle armaan ikkunan.
Seisahtui ja viipyi seinämällä;
Mutta vaiti viel' on kaikki hällä.
Hiljaa löi hän ruutuun kerran, kaksi,
Lausui tervehdykseks armahan:
"Aune, Aune, nouse vuoteeltasi;
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämein!
Nähdä suo, kuin hellä silmäs päilyy,
Nähdä suo, kuin tummat kutris häilyy
Hulmuellen yli otsas puhtaan.
Tullos nuori, kaunis ruususein!