Äsken näin ma kyyhkyn viattoman
Luoksein liitävän niin sulosoman,
Ja se laskeutui mun jalkoihin.
Sen kun näin, kun sitä katsoin minä,
Hurskas lintu olit armas sinä.
Oi, mut kaikki, kaikki, vaan oi' unta,
Pois se lensi, ah, sen kadotin.
Miksi sykit niin sä hurja rinta?
Riemua vai tuskaa katkerinta
On, mi sydän raukkaa ahdistaa?
Kaunis maa, oot sama ajan mennen;
Konsaan huomannut en sentään ennen
Aunen majan luona lämpimätä
Liekkiä, jot' uhkuu taivas, maa.
Aune, Aune, nouse vuoteeltasi,
Tullos, tullos luo sun armahasi,
Morsioni, toivo sydämen'!
Peippoin virttä lehdot, laaksot kaikuu,
Leivo lentää, ilman ääret raikuu,
Tuolla heijastuu jo aamuruskon
Ruusunpuna yli vuorien."
Ovi aukeaa ja sulo nainen,
Nuori, kaino, puhtaan kyyhkyn lainen,
Rientää aamun helmaan sulhon luo.
Kas, kuin posket hienot purppuroivat,
Tuuleen tummat kutrit hulmuoivat.
Kevään otsallaan ja sydämessään
Taivaan immyt armaallensa tuo.
Tää kun näki silmät armahansa,
Kuuli kuiskeen hänen huuliltansa:
Aksel! — silmistänsä raukes maa.
Vastaan riensi hän ja rinnoillensa
Painoi armaansa ja ainoisensa;
Ja nyt ensi huomensuudelmasta
Aunen huulet hehkui purppuraa.
Silloin nousi vuorten takaa päivä,
Taivaan autereinen kultahäivä
Kuulti välkkyvänä hymyillen.
Lehdot helkkyi lintuin laulelosta,
Tuuli heräs aamun suutelosta;
Luonto loisti morsiamen lailla,
Ja sen rinta sykki riemuiten.
Meri.
"Souda, souda kohti rantaa
Lapsi kulta luokse mun!
Kaikki tahdon anteeks antaa,
Sylihini nostan sun.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."
Aallot syvät, aavat, summat
Mua yössä tuudittaa;
Kaukomaille vedet tummat
Mua kauas kantakaa!
Tuutikaa mua hiljaa tummat
Vedet summat.
"Kotilaaksossasi näätkö,
Monta tulta tuikkivi?
Karkeloista kauvas jäätkö?
Tullos sinne sinäki.
Anna aallon venhos kantaa
Kohti rantaa."