Vaaranen, sitten Anna.
Vaaranen. Himeitä muistoja lapsuuteni ajasta! — Kamgasala — olisiko se mahdollista! Annalta pitää minun saada selvä asiasta. Kah! tuolla hän jo tulee. (Anna tulee, kantaen sylillisen polttopuita, jotta hän panee oven viereen). Tule tänne ja puhu vähä lapsuutesi ajasta minulle; ja kuka sinua on opettanut laulamaan? Voitkos vielä laulaa?
Anna. Mennä kesänä kävi täällä samallainen herra kuin te, kultapilkku takissa, ja etsi kukkia, aivan kuin te, ja hän opetti minua laulamaan. Ja muistan minä toisenki laulun, jonka olen osannut aina lapsuuteni päivistä asti.
Vaaranen. No, kuka sen laulun sinulle opetti? Äitisi isä on jo puhunut teidän elämästänne; mutta laulappas minulle se toinen laulu; se ilahuttasi minun kuulla.
Anna (naurahtaen). No, koska tahdotte; se on näin (laulaa): Suomalaisia kansanlauluja, 3:s vihko, N:o 1.
Yksin istun ja lauleskelen,
Aikan' on niin ikävä.
:|: Vesi seisoo ja linnut laulaa,
Eikä tuulikaan vedätä. :|:
Oisko pursi ja punapurjeet,
Millä mennä merten taa,
:|: Tuolta tuottasin sulholleni,
Ko'on kultaa ja hopeaa. :|:
Sitten kutoa helskyttäisin
Papinpaita-kangasta,.
:|: Kihla-sormus se kiilteleisi,
Voi mua hullua neitoa. :|:
Vaaranen (itsekseen). Niin, nyt minä muistan kaikki. (Kovasti.) Se on kaunis laulu.
Anna. Se on minulle hyvin rakas. Kun olin pienenä lapsena ja me vielä asuimme Kangasalassa, leikitsin minä usein pienen ojan rannalla metsässä. Ainoa leikki-kumppalini oli poika likimäisestä torpasta, jossa hän asui äitinsä kanssa, joka oli leski. Hän oli aina niin hyvä minulle, se pieni Yrjö! Minä rakastin häntä sydämmestäni, niin kuin lapsi rakastaa voipi, sillä hän oli erillainen muista pojista kylässä. Kun se suuri onnettomuus tapahtui, niin ne muut lapset eivät tahtoneet leikkiä minun kanssani ja kutsuivat minua "varkaan tyttäreksi". Hän vaan minua ei hyljännyt. Mutta sitte kuoli hänen äitinsä ja rovasti seurakunnassa otti Yrjön tykönsä ja lähetti hänet kouluun, sillä hän luki niin sievästi. Hän tuli sitte vuoden perästä takasin ja oli niin sievä ja siisti, mutta ei ollut unohtanut "pientä Annaansa", niinkuin hän minua kutsui. Silloin opetti hän minulle sen laulun, jonka nyt lauloin, ja sanoi, että aina muistaisin häntä, kun sitä laulua laulan. Ja — sitte matkusti hän pois ja me muutimme tänne.