Vaaranen. Etkö sinä sittemmin häntä ole nähnyt?
Anna. En milloinkaan, hän kuuluu tulleen hienoksi ja ylpeäksi, ja on saanut kultamerkin lakkiinsa, niinkuin teki. Ei hän enää taida muistaa pientä Annaa!
Vaaranen (liikutettuna ottaa Annaa kädestä). Kukatiesi hän on muistanut sinua useemmin kuin luulet.
Anna (nykii, pelästyen, kättänsä irti). Päästäkää, päästäkää minua, hyvä herra!
Vaaranen (vetäen Annaa likemmäksi). Ei Anna! en sinua laske. Luuletkos lapsuutesi ystävän unohtaneen pienen Annansa, Annan, jonka muisto on varjellut ystävätäsi monesta kiusauksesta ja pahasta. Luuletkos hänen etsineen sinua, sitte jättääksensä sinut, kun sinut jälleen löysi. Ei Annaseni! niin hän ei tee.
Anna. Olisitteko te siis Yrjöni — ei, se ei ole mahdollista. Te tahdotte vaan pettää minua.
Vaaranen. Ei; ihan todella minä olen sinun Yrjösi, — sama leikkikumppalisi.
Anna. Sydämmeni kyllä toivoo sitä ja tunnusteleeki jo teitä lapsuutensa ystäväksi; mutta en toki uskalla luottaa semmoiseen onneen.
Vaaranen. Anna! muistatkos, kun lapsina sen pienen kosken pohjasta etsimme valkeita tarhakiviä, ja sinä lankesit veteen?
Anna. Kyllä, kyllä! Sinä olet Yrjö! — Ah! te, — te olette siis muistaneet minua.