Vaaranen. Minä olen jo kauvan etsinyt sinua, vaikka turhaan. Se vanha rovasti on kuollut; hän lahjoitti minulle kaiken omaisuutensa; silloin syttyi minussa halu löytää sinut ja sinun kanssasi jakaa kaikki, sekä elämäni. Mutta kaikki minun tiedustelemiseni ovat tähän asti olleet turhat; nyt antoi onneni minun tavata sinut täällä, tässä kurjassa mökissä.
Anna. Se on sitte oikeen totta; voi, kuinka olen iloinen!
Vaaranen. Ja, Anna, nyt sinä et enää tarvitse kärsiä vajautta, etkä puutetta. Sinun pitää lähteä minun kanssani nyt, ihan nyt.
Anna. Mutta äitini isä?
Vaaranen. Hän tulee kanssamme. Ja sitte kun tulevaisuus löytää minut vakavammalla pohjalla, kuin ylioppilaisena, niin tulet sinä minun vaimokseni. (Likistää Annaa kovemmin).
Anna (tempasee itsensä hänestä). Ei, ei! älä puhu niin, ei se voi siksi muuttua. Te olette rikas ja korkea — ja minä vaan tyhmä kalatyttö, joka en ole oppinut mitään, — elänyt vaan aaltojen leikissä ja metsän huminan keralla. Te saisitte vaan häpeää minusta, ettekä mitään muuta (itkee).
Vaaranen. Niin et saa puhua. Rikas en ole, jos en sinua saa. Yrjö Vaaranen on vaan talonpojan poika, eikä mikään korkea ja hienokas, — olen lapsi kansasta, niinkuin sinäki. Ja jos minulla on tiedon sivistystä, niin sinulla on sydämmen puhtaus ja tunnon helleys, ja niin tarvitsemme me toisiamme; ja näillä avuilla voimme me tulla onnellisiksi, toimittaa hyvää ja olla hyödyksi isänmaallemme.
Anna. Te tahdotte siis opettaa minulle, mitä minä en ymmärrä?
Vaaranen. No niin, Anna! sen tahdon minä ja sinä tasoitat ja pehmität sen, mikä on kulmikasta ja kovaa minussa. Ja siten voimme olla hyödyksi ja iloksi toisillemme sekä muillenki.
Kuudes kohtaus.