Lassi, Vaaranen ja Anna.
Lassi (tullen esille). Missä Anna viipyy? Muistot entisestä ajasta ajavat unen silmistäni ja levon sydämmestäni. (Istuikse penkille syvissä ajatuksissa, huomaitsematta muita). Kertomukseni sille rehelliselle nuorukaiselle repii auki ne vielä parantumattomat haavat, — — — voi sinua, epäilevä sydän! mitä suret. Annan tulevaisuus on Jumalassa.
Anna (hoksaen Lassin, karkaa Lassin kaulaan). Ah, isä! tämä herra on Yrjöni!
Lassi (Yrjölle leikitellen). Johan minä äsköin teidät tunsin, vaikken luullut teidän minua enää vanhaksi tuttavaksenne tunnustavan.
Vaaranen (lähestyen). Elä isä, elä ajattele niin pahaa entisestä mökinpojasta. Ei koskaan herras-puku eikä nimi ole saaneet minua unhottamaan onnellista lapsuuteni aikaa, eikä rakastettuja ystäviäni. Nyt muutamme kaikki minun luokseni, ja Anna tulee minun vaimokseni; niin olemme tässä Annan kanssa päättäneet?
Lassi. Päättäneet! voisi kyllä olla hyvä päätös, vaan päättäsin siinä asiassa minäki. — Herramaiselle annoin tyttäreni ja menetin hänen onnensa; tyttäreni tytärtä en antanekkaan semmoiselle Varénille tahi mikä Varanteri lienekki.
Vaaranen. Vaaranen on nimeni; sitä en ole muuttanut. Suomalaisena pysyy nimi, niinkuin mieski.
Lassi. Sinä olisit siis vapaa tyhmästä herruudesta, joka hyvänki miehen herjaksi saattaa?
Vaaranen. Tyhmä, — niin, tyhmä herruus on tosin monen onnettomuuteen saattanut; mutta totinen sivistys tekee ihmisen ihmiseksi, herran sekä talonpojan yhdenvertaisiksi — meidät kaikki rehellisiksi suomalaisiksi.
Lassi (arvelee hiukan). Rehellinen oli isäsi, rehellisyys välkkyy sinunki silmistä (ilolla ja liikutettuna). Lapseni! teidän yhdistystä olen aavistanut ja toivonut, vaan en kuitenkaan uskonut tuon asian niin nopeasti päättyvän; (panee kätensä heidän päänsä päälle) no, Jumala suokoon siihen siunauksensa! sillä minä uskon sinua, Yrjö, sanassasi, ettäs vielä olet se sama rehellinen, viaton poika kuin ennen.