Eskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä, että työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän oli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.
"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia!
Tiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin?
Se tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa.
Ymmärrätkös?"
He astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien pääsyn.
"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan, muuten he kadottavat hoitolaisensa", kertoi Eskild. "Niin, se on: hoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia lääninkonttorin virkamiehiä."
Molemmat pysähtyivät vaistomaisesti ja kuulivat seuraavan sananvaihdon:
"No? Herr ylipresidentti kunniaksi te ei tahdo tehdä?"
"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki kuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun maani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut melkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?"
Ja sitten hän paiskasi oven kiinni.
Kuului ulos saakka, että hän veti oven salpaan.
"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää", sanoi Eskild. "Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on tyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat saadakseen liput liehumaan, nuo herrat!"