"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei, sitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei hän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa."

Vääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi oikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa anteeksi.

Ei aina ole hyväksi, että helposti antaa vääryyttä anteeksi.

Molemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja
Højemarken äidit.

Borrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa, keskiaikuista aatelisrouvaa.

Jälkimäisessä oli leveä, kodikas ja porvarillinen sulous olennoituna.

Toisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin, mutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He olivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.

Rouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja odottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.

He näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä satunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?

He katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä aikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.