"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä", sanoivat he huolissansa. "Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi."
"Karenin on helpompi olla", lisäsi rouva Grunnet, "hän se on tehnyt väärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse samassa määrin voittaa itseänsä."
Heillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet metsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi, niin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.
Rouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja kahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän palasi kohdatessaan Karenin.
Kello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen ja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja hienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä perheiloa.
Mutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen maassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.
"Äiti, emmekö mene kotiin?" kysyi Kai.
Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin harvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja omituiseksi.
Kun he palasivat takaisin, niin Kai näki, että äiti itki.
"Tuo paha, paha mies!" huusi hän. "Kun kasvan suureksi, niin lyön häntä."