Hän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä alkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.

Mutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan arveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja kuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa yhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja välinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.

"Tervehdi Valdemar setää, Kai", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen vastahakoisen käden esille.

Sitä Karenin ei olisi pitänyt tehdä.

Saadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen pojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti taas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.

Ikäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä olisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!

Kuinka hän vihasi tuota poikaa!

"Hyvästi", sanoi Valdemar nostaen hattuaan ja jatkaen matkaansa.

"Tietysti", puheli Valdemar itseksensä, "näyttäisi niin somalta, jos minä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on toisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä Karenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin hänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset arvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin olisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!"

Valdemar nauroi lyhyesti ja kovasti.