"Olihan se", sanoi Valdemar seisoen paikoillaan.
Mutta poikaa hän ei sietänyt katsella.
"Näetkö porttiani?" sanoi Karen surullisesti hymyillen.
Valdemar kääntyi ympäri ymmärtämättä Karenin tarkoitusta.
"En."
"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?" toisti Karen pettyneellä äänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi sanonut:
"Mitä sinä arvelet ritarimerkistäni? Mitä sanot kunniamerkistäni?"
Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle tätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.
Valdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan. Hän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja tervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.
Sillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina tekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.