Karen oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen hengittää raitista ilmaa.
Äkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan häntä kohti.
Hengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu valtavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin, ikäänkuin tämä voisi häntä suojella.
Jos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi sen mieluimmin tehnyt.
Mitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja läheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!
Karen ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet työnnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli pakko mainita asiaa.
Hänen täytyi nyt koota kaikki voimansa ja astua häntä kohti.
"Hyvää päivää, Valdemar", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä.
Valdemar ei ollut huomaavinaan sitä, vaan nosti kohteliaasti hattuaan.
"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja näit varkaan", alkoi Karen epävarmalla äänellä.