"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa minun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille mahtaa?"
Äiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli kohdannut.
Rouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan kuin oraakelin sanalta:
"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä kotiin, jollet tunne metsää."
Ja hän nousi leikkiäksensä Kain kanssa.
"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika", ajatteli hän itseksensä, suudellessansa lasta.
"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli tapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet isoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä, kuka saisi olla sinun isäsi."
Kai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä kaalia, sillä alkoi jo paukkua.
Siinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu uudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden "ruukut",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:
"Avaa ovi, neito nuori, ruukku sisään käy!"