"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin parempi!" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen loistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.
Mutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli vietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.
Ei ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava sisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä muuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken vaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi. Mutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään muutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan aikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana, mutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli raappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette, mitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'
"Onko se totta?" kysyi Kai.
"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin", vastasi isoäiti, "mutta nykyään ollaan viisaammat."
Väentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen mielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:
"Älä pelkää lauma piskuinen."
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä pysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.
Palvelustyttö hypähti kirkuen pystyyn.
"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu", huusi pappi vihoissaan ja ajoi edelleen.