Naiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa siitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.
Santarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli pidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.
He kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä oli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä vai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat eteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset ja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.
Mutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä ratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä ovi.
Borriskin kohtasi sen kerran tiellä.
"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän.
Winberg sen hänelle ojensi.
Winberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava tanskalainen mies.
Hän oli yksi pelkureita
Borris repi lehden kahtia ja polki sen lokaan.