"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi", ajatteli hän taas.
"Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että
heillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan,
Gredsted."
"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman", vastasi
Gredsted levollisesti ja kiipesi torniin.
Ja kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa alttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat vanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.
"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin nytkin!" ajatteli Gredsted ja soitti: "Pysykää kotona! Pysykää kotona -joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!"
Kellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan paukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.
"Katsokaa taas alas tielle!" huusi hän ylös tapuliin.
"Ei, ei ole ainoatakaan sielua!" vastasi haudankaivaja.
Ja kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet seurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt turhaan.
Ei kukaan seurannut heidän kutsuansa. – – –
Mutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen peninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko valaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin tuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.