Sittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että
Klausin kaali kasvoi.
Kun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin Karen istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän ja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas selkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.
Tuollaista auringon valaisemaa lakeutta on yhtä ihana katsella kuin merta.
Vaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi nähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.
Ajatus voi vapaasti liikkua aivan kuin villihevonen arolla.
Kun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee ja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät hyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka heikko tuulenhenki saa liikkeelle.
Karen saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut, nimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet hengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.
"Jumala tiesi", ajatteli hän, "miksi niin monet eivät huomaa, että lakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet uskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan siunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä arona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin sanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas, lyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja suurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an luonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle."
Karenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys siitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei epäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen puutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja jalostaa sitä.
Jotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset jälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.