Ja nyt ruis heilimöi.
Olisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä äkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli puhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä sikiämiin.
Itiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin niin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.
Kun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen ja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän harsonsa vesille ja maille.
Hän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita, ja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran tullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.
Olihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla äidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että nainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen kanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän tunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.
Mutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen määräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen synnyttämisen kautta?
Miksi ei puhuta isän vaistosta yhtä hyvin kuin äidin vaistosta?
Naisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä keksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?
Jos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on ihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain vaistomaista.